Mind The Soup Reviews:
Findance, 27.06.2005 (FIN)
Cinema Sf, 30.06.2005 (FIN)
rumba, 01.07.2005 (FIN)
Psychotropic Zone, 15.07.2005 (FIN)
Psychotropic Zone, 15.07.2005 (ENG)
imhotep, 05.09.2005 (FIN)
Keskisuomalainen, xx.xx.2005 (FIN)
Progarchives 12.09.2005 (ENG)
Babyblaue-seiten 03.11.2005 (GER)
disagreement.net 11.04.2009 (ENG)
dprp.net xx.xx.2009 (ENG)
progwereld.org 15.11.2009 (Dutch)
Findance 27.06.2005
Nuoret pohjalaisjannut yllättävät kypsällä progerokkialbumillaan.
Jonkinasteista kulttimainetta vauhdikkailla live-esiintymisillään saavuttanut
Jeavestone sai viimein oikean levydiilin. Orkesteri kämppää nyt samalla Wolfgang-levy-öllä
suomi-progen vanhusten Wigwamin kanssa.
Eri musiikkityylejä yhdistelevä ryhmä on kokonnut kokoon semmoisen progesopan, joka siivoaa pölyt
vanhankin hipin vintiltä.
Singlenäkin julkaistu avausraita Knights Of The Bottomline kaasuttelee levyn nopeimmalla vaihteella.
Aika peruskitarariffiä pohjustaa vaihtelevan mielenkiintoinen bassolinja, tarkasti tikuttava rumpali
sekä mukavan kuulaat syntikat. Beauty Contest lähtee rauhallisemmin.
A-osan perinteinen rock vaihtuu kertosäkeessä mielenkiintoiseen progemaailmaan.
C-osassa ihanan hivelevät huiluosiot pääsevät esiin. Hetkinen... laulajan äänihän kuulostaa tutulta.
Sehän on kuin nuori Ozzy Osbourne, jonka äänessä on enemmän intoa.
Singlenä julkaistu Crazy Madness lähtee didgeridoon murinalla edeten akustisesti sinne hulluuteen.
Extended Massive Orgasmissa lähennellään Kingston Wallin tunnelmia vallattoman kitaroinnin suhteen.
On rytmiryhmäkin varmasti Kingstoninsa kuunnellut.
The Secret Playhousen rytmitykset ja intiimin kauniit huilumelodiat vievät mennessään.
Snowfall antaa monisäikeisyydessään odottaa avautumistaan. Showpiece on selkeydessään ja iskevyydessään
levyn parhaimmistoa. Stumbling Gigolos on hieman turha välihassuttelu.
A Prophetis Daydream esittelee yhtyeen monipuolisuutta ja kykyä pitää kasassa laajempia kokonaisuuksia.
On mukavaa, että reilu parikymppisetkin kaverit ovat innostuneita progressiivisesta musiikista.
Jeavestonen kohdalla tähän musiikin tyyliin huokuu intohimo. Jahka kaverit saavat vielä hieman
keikka- ja biisintekokemusta lisää, niin tiedä mitä odottaa. Loistava debyytti!
9/10 Sami Sankilampi
Cinema Sf, 30.06.2005
Loistavan livebändin Jeavestonen ensimmäinen pitkäsoitto on vihdoin julkaistu. Vuodesta 1999 koossa ollut yhtye
tekee musiikillisesti juuri sen, mitä haluaa: yhdistelee paikoitellen tutunkuuloisia progejuttuja rock- ja
jazz-elementteihin.
Tämän "deja vu -ilmiön" taustalla on monia tekijöitä.
Laulaja-kitaristi Jim Goldworthin ääni tuo paikoitellen mieleen Kansasin kulta-ajan (Leftoverture, Point of know return)
vokalistin Steve Walshin.
Kitaristi Mickey Maniac loihtii instrumenteistaan toinen toistaan ihmeellisempiä sointukulkuja ja tyylikkäitä sooloja,
huilisti Angelina Galactique
lienee hänkin Jethro Tullinsa kuunnellut. Rytmiryhmä Kingo (rummut) ja Tommy Glorioso (basso) pitää omalla
työskentelyllään nämä välillä täysin omia
polkujaan kulkevat taiturit tarkasti suunnassa.
Levyn parasta antia edustavat melodinen Snowfall, rokkaava Showpiece, A-osaltaan jonnekin Manchesterin suuntaan viittaava
Beauty Contest sekä päätöskappale A Prophetis Daydream.
Siinä kiteytyy Jeavestonen huippuosaaminen ja tyylitaju, huumoria unohtamatta. Yhtyeen ennakkoluulottomuudesta
kertoo sekin, että singlenäkin julkaistussa kappaleessa Crazy Madness soi aito didgeridoo.
Mieltäni lämmittää suuresti se, että Jeavestonen kaltainen, äärimmäisen osaava ja musiikillisesti omia polkujaan
kulkeva bändi on vihdoinkin noteerattu muuallakin kuin sisäpiireissä.
Mind The Soup tekee selväksi sen, että bändi osaa asiansa myös studioissa. Masteroinnin hoitanut
Hannu Leidén on tehnyt hyvää työtä hänkin, soundit ovat kauttaaltaan erinomaiset.
Hienon bändin vähintään yhtä hieno debyytti, hatunnosto kaikille projektiin osallistuneille.
5/5 Juha Alanko
Rumba 01.07.2005
Nuoriso goes pappapop
Tässäpä kummallisesti nimetty levy kummallisen kuuloiselta bändiltä, jonka kummallisen kuuloiset
jäsenet ( Jim Goldworth, Mickey Maniac, Tommy Glorioso, Kingo ja Ally Galactique ) luonnehtivat
musiikkiaan kummallisesti progin rolliksi. Alkuliite kyysää kuulijaa tarakallaan Jethro Tullin ja
Gabriel-Collins aikaisen Genesiksen pariin. Se loppuosa taasen jättää kyydistä Tesoman paikallisen
eteen, Pate-nimisen manserokkarin piestäväksi. Lopputulos muistuttaa jotain kullatun mustamakkaran
ja röyhkeän ientulehduksen väliltä.
Silti, tämä nuorten itseoppineiden jannujen debyytti pystyy pääosin välttämään progen ylimielisimmät
munanvenyttelyt ja rollauksen latteimmat haaraposeeraukset. Soitanta on vaativuudestaan huolimatta
rentoitunutta ja pätevää. Kitara-tilulilulii syö hetkittäin hermoratoja, mutta tanakka rytmi-osasto
ja sävellysten eheys pitää kudelmaa koossa.
Yhtyeen live-kunto kiinnostaa, sillä niin helpon kuuloista levyn soitto on. Kaiken kaikkiaan, miellyttävä
uusi tuttavuus allekirjoittaneelle, ulkomusiikillisista kummallisuuksistaan huolimatta.
3/5 Juhana Hurula
Psychotropic Zone 15.07.2005
Tämä on uuden, Suomen länsirannikolta kotoisin olevan Jeavestonen ensimmäinen albumi. Kaverit kutsuvat musiikkiaan prog'n rolliksi,
ja ei se nyt ihan vituralleenkaan mene. Mukana on kyllä aika paljon myös 70-luvun hard rock vaikutteita (varsinkin Led
Zeppelin) sekä hieman Whota ja Beatlesiä. Laulaja kuulostaa välillä kovaa ja korkealta laulaessaan aika paljon Ozzy Osbournelta.
Paljon vaikutteita on selvästi saatu 70-luvun progejättiläisiltä, varsinkin Gentle Giantilta (esim. kappale The Secret Playhouse)
ja Genesikseltä, sekä myös Suomen vastineilta Tasavallan presidentiltä ja Wigwamilta (joka on Jeavestonen kanssa samalla
levy-yhtiöllä). Kaikista näistä vanhoista esikuvistaan huolimatta yhtye onnistuu kuulostamaan tuoreelta eikä lainkaan
vanhentuneelta. Kova energia on selvästi ollut päällä nauhoituksissa, ja levy on sekä soitannallisesti että myös
äänenlaadullisesti oikein onnistunut.
Instrumentaali Extended Massive Orgasm tuo mieleen hieman Kingston Wallin, mikä on aina kivaa. Tiukkaa soittoa!
Five Fifteen on jossain mielessä samoilla taajuuksilla Jeavestonen kanssa, vaikkei ihan näin progea yleensä olekaan.
Mind the Soupin kannet muuten perustuvat ex-Five Fifteen rumpali Janne Sunin piirustuksiin. Naishuilisti tuo mukavasti
ilmaa ja hieman rauhallisempaa otetta välillä aika hektiseksi äityvään menoon. Esim. lyhyt instrumentaali Stumbling
Gigolos menee melkoista tahtia, ja kuulostaa muuten paljon englantilaiselta The Lucky Bishopsilta, vaikka tuskin he
ovat tätä bändiä ikinä kuulleetkaan. Muutkin soittajat ovat nuoruudestaan huolimatta erittäin taidokkaita. Kyllä näiltä
kavereilta ideoita irtoaa, se on myönnettävä. Ja pääosin vielä hyviä sellaisia! Kaikin puolin oikein onnistunut debyytti
lupaavalta bändiltä. Hieman ehkä vielä sävellyspuolelle kypsyyttä, silti seikkailunhalua ja yllätyksellisyyttä unohtamatta,
niin yhtye nousee suomiprogen aateliin aivan varmasti. Levyltä löytyy muuten musiikkivideo levyn aloittavasta kappaleesta
Knights of the Bottomline.
3,5/5 Dj Astro
Psychotropic Zone 15.07.2005
his is the first album by a new band from the West Coast of Finland called Jeavestone.
These fellows call their music prog'n roll, and this is not that far-fetched.
There are also quite a lot of influences from the 70?s hard rock (especially Led Zeppelin)
and a bit of The Who and The Beatles. The singer sounds rather much like Ozzy Osbourne when he sings
loud the high notes. A lot of influences clearly come from the 70's prog giants, particularly from Gentle Giant
(for example on track The Secret Playhouse) and Genesis, and also from the Finnish counterparts Tasavallan presidentti
and Wigwam (who are on the same record label as Jeavestone). Despite all these old models of theirs the band manages
to sound fresh and not at all out-dated. The energy levels have reached the ceiling while recording this album,
that's apparent, and the album is very successful what comes to playing and sound quality.
Instrumental called Extended Massive Orgasm reminds me a bit of Kingston Wall, which is always nice.
Tight playing! Five Fifteen is in some ways on the same frequency with Jeavestone, although they're not usually
just as progressive. The cover of Mind the Soup is, by the way, based on drawings by ex-Five Fifteen drummer
Janne Suni (or just by somebody quite hectic. For example the other, short instrumental Stumbling Gigolos
goes at a healthy pace and, by the way, sounds a lot like the English The Lucky Bishops, although I doubt the
guys have ever heard them. All the other musicians are very skilful as well, in spite of their young age.
This lot has a lot of ideas, I have to admit that. And they are mostly good! This is, by all accounts,
a very successful debut by a promising band. They might still need a bit more maturity to the composing,
but not forgetting the adventurous and surprising side of things, and they will rise to the Finnish prog elite for sure.
Also included on the album is a music video of the first track on the album called Knights of the Bottomline.
3,5/5 Dj Astro
Imhotep 05.09.2005
Pistä samaan pataan Deep Purplea, Jethro Tullia,Beatlesia ja ELP:tä ja sekoita. Tuloksena on jotakuinkin
Jeavestonen kuuloinen ja näköinen entiteetti. Mielenkiintoinen, lähinnä psykedeelisen rokin nimikkeen alle
sijoittuva, Jeavestone on onnistunut vangitsemaan hyvin rennon kuuloisen fiiliksen soittoonsa. Ajoittain
mieleen tulee edellä mainittujen nimien lisäksi Kingston Wall, etenkin Extend Massive Orgasmissa voi kuulla
kaikuja Pete Wallin kitara-estetiikasta . Yhtye maalaa sen verran laajalla paletilla että suoranaisesta
kopioinnista ei voida kuitenkaan puhua. Laaja-alaisuudestaan huolimatta Mind The Soup on hyvin koherentti
hengentuote ja vaikka progea soitetaan, ei biisejä ole lähdetty venyttämään mihinkään älyttömiin mittoihin.
Pikemminkin on pyritty panostamaan tarttuvuuteen ja hyviin melodioihin ja siksipä Mind The Soup onkin niin
valloittava levy. Jeavestonen musiikissa ei ole sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä, mutta se seikka muodostuu
hyvin pian melko vähäpätöiseksi asiaksi. Kun tarjolla on Knights Of The Bottomlinen groovea rokkausta, Snowfallin
akustista balladismia ja Showpiecen letkeän bossanovan ja hard rockin risteytystä, ei voi kun ihmetellä mistä orkesteri
taikoo näin laadukkaita sävellyksiä
8/10 Mikko Malm
Keskisuomalainen xx.xx.2005
Ellen olisi tutustunut Jeavestoneen aikaisemmin, löisi nyt luultavasti ällikkä. Bändin pastissi 70-lukulaiselle
rockmusiikille on siinä määrin huolellisesti muovailtu, ettei sitä uskoisi kuulevansa nuorehkon suomalaisbändin
esikoislevyltä. Mind the soup etenee vankasti proge- ja hard rock - dinosaurusten tallaamalla tiellä. Jytäpuoli on levyllä
käskevässä roolissa, mutta soppaa on maustettu vahvasti akustisilla soittimilla ja psykedeelisemmillä popsävyillä.
Mielleyhtymiä 70-alkuun ohjaa myös hiukan nuorelta Ozzylta kuulostava laulaja, jyhkeältä taiteilijanimeltään Jim Goldworth.
Levyn vahvimmat lenkit ovat sen keskelle sijoitetut The secret playhouse ja Snowfall,
jotka molemmat ovat melodisesti rikasta ja haastavaakin psykedeelistä rokkia. Hevimmästä jyräyksistä parhaiten onnistuu
ankara Knights of the bottomline, sen sijaan kevyemmät Crazy madness ja Beauty contest ovat näppäryydestään huolimatta
vähän turhankin harmitonta kuunneltavaa.Jeavestone peuhaa innokkaasti rockhistorian aarrearkussa ja
yhdistelee ennakkoluulottomasti toisiinsa saman aikakauden
eri tyylejä. Mind the soup on lisäksi ilahduttavasti kompakti paketti. Biisitkin on saatu mutkikkaista
kappalerakenteista ja asiaankuuluvasta sooloilusta huolimatta pysymään tiiviinä ja kohtuumittaisina.
4/5 Markus Matlar
Progarchives 12.09.2005
I first learned about the Finnish group Jeavestone a couple of years ago, when I heard their
self-produced EP. Since then they have released their first album, Mind The Soup, and I have
also seen them live on a gig. I was about to write a review on this album a lot earlier, but
luckily I didn't. I would have given MTS a higher rating, but giving a bit more time to it,
I have got some perception.
I'm giving it three stars now because I believe this band can only be on its way to greater things.
Their first album has nine songs which are written during I think four or five years, and that says it all:
the band has had some tunes that have survived to their debut album, and in the meantime they have written
new music as they have progressed. This makes the album quite inconsistent. I also have to say, that some of
the pieces are really done tongue-in-cheek, and only two or three of them are really prog. These are The
Secret Playhouse and The Prophet's Daydream, which are really promising compositions. On the other hand,
Jeavestone call themselves a "prog'n'roll" band, so obviously they aren't trying to follow the paths of
the most symphonic prog acts. On MTS, Jeavestone mix a lot of different spices in the pot: groups like
Jethro Tull, 70's Rush, Early Spock's Beard and Kingston Wall have all left their marks on MTS.
What really strikes with Jeavestone's debut, is their musical ability. They have two equally creative
solo guitarists who play simultaneous solos, a very trustworthy bass-drums section and a nice colouring
effect in the use of flute. They are very fluent on stage, too. The lead vocalist, Jim Goldworth, has a
very distinguished, strong voice that hardly goes out of tune and will be a pleasant surprise for a lot of
people. For whatever reason the members of Jeavestone use a bit infantile artist names.
Mind The Soup is an encouraging debut and makes at least me to expect fine things from the band in the future.
3/5 OT Räihälä
Babyblaue-seiten 03.11.2005
Tja, das erste "richtige" Album des Finnenfünfers ist eigentlich wieder mal ein Fall fürs
Progressivegericht, denn ohne sich im geringsten darum zu kümmern, welche Klientel sich durch die 9 recht
kurz gehaltenen Titel jetzt eigentlich angesprochen fühlt, musizieren sie munter drauflos und haben dabei
kompositorische Perlen geschafffen, die dem Baukastensystem der erfolgreichen neuen Progressivebands eines
voraushaben, nämlich Authentizität und Ohrwurmcharakter ohne melodieselige Peinlickeiten. Aber ist das Progressiverock????
Gott-sei-dank ist das oben erwähnte Progressivegericht reine Fiktion, und der interessierte Hörer kann/muß
selbst entscheiden, ob er z.B. das mit dicken Eiern und OZZY-Gesang versehene Gitarrenriff des Openers
"Knights of the Bottomline" (auch als Mpeg-Video vorhanden), das wunderbar lässig groovt, oder gar das
psychedelisch treibende "Crazyness" in die Schublade mit seiner Lieblingsmucke stecken möchte. Der instrumentale
"Extended massive orgasm" zelebriert astreinen 70er-Jahre Gitarrenrock, "The secret playhouse" wie auch
"A prophet's daydream" bietet in etwas relaxterer ANEKDOTEN-manier im flotten 6/8 bzw. 4/4 Takt sowohl der
Flötistin als auch der Rhythmusgruppe die Möglichkeit zum Brillieren, und die akustische Ballade "Snowfall"
mausert sich zu einem verhaltenen verspielt-psychedelischen Headbanger mit eingebautem Feuerzeug.
Mit ihrem alternativ und progressiv angehauchten Hippie-Hardrock-Mix befinden sich die selbstbewußt
unter Künstlernamen (siehe Line-up) agierenden Finnen im Umfeld von BIG ELF, QOPH und FIVE FIFTEEN,
ihre Songwriterqualitäten lassen allerdings zumindest bis jetzt ähnlich gelagerte Formationen ganz schön alt aussehen.
11/15 Charly Heidenreich
disagreement.net 11.04.2009
After releasing last year Jeavestone’s second album Spices, Species And Poetry Petrol, their label decided to have a second go at their debut
Mind The Soup from 2005. The Finnish band brands themselves as a prog’n’roll band. Add to this the weird album titles and the five musicians’
pseudonyms (Jim Goldworth, Mickey Maniac, Tommy Glorioso, Angelina Galactique, Kingo), and you know already that Jeavestone don’t profess the typical sombre art the progressive rock
genre is commonly known and feared for.
Armed with a heavy portion of humour, Jeavestone craft atypically short songs that have a strong west coast flair, although they are not afraid to spice their catchy material up with occasional complex prog patterns. Stylistically closer to Umphrey’s McGee, Spin Doctors and Echolyn than to the often very earnest Scandinavian brand, the quintet managed to write songs that always feel natural. The opener Knights Of The Bottomline shows the band from their more rocking and groovy side, while the following shorter Beauty Contest comes fully equipped with a sunny Californian flair. Instrumental prowess is demonstrated on Extended Massive Orgasm, to be succeeded by the album’s most progressive track The Secret Playhouse with an impressive flute part.
Mind The Soup is an impressive debut album that could only have turned out at least ten minutes longer. The progressive elements are decently integrated into their
feel-good sound which shows a lot of parallels to that of many American jam bands. Apparently Jeavestone became more complex on their second album, but this debut has more than enough
qualities to attract fans of intelligent rock music that comes with a humorous twist.
8/10 LEX
dprp.net xx.xx.2009
You know those movies that are “based on a true story”? I have about a dozen objections to the words “based on.” Foremost is this one: dramatically, a big problem with such movies, of course, is that there can be no genuine suspense. Did anyone doubt that the Titanic would sink? Did we really expect Tom Cruise’s character to kill Hitler in the recent Valkyrie? Any suspense in such movies comes from the characters and incidents, not from the plot.
So okay, I’m ruining the suspense of reading this review by telling you straight off that I love this album and recommend it. Thus you know that any adverse criticisms along the way won’t ameliorate my recommendation. (I’ll add that I really don’t have any.) In fact, just stop reading now and order the album.
No? All right, I’ll have to persuade you.
Jeavestone has released a more recent album than the wonderfully named Mind The Soup, 2008’s Spices, Species And Poetry Petrol (don’t you love it when a band goes to a lot of trouble to name albums?), but I haven’t heard it. Mind The Soup was their full-length debut, first released in 2005 and rereleased in 2009, and I’m glad that it was. It’s a delight from beginning to end. The band (on its wacky, colourful website) describes its music as “prog ‘n’ roll.” Well, okay, that description suits me. The songs really do roll, but the compositions and performances are informed by the great first-wave bands of the seventies. I should also say at the outset: don’t let the flute fool you (as it did me). Reading the CD booklet and noticing that one of the musicians is credited with playing only flute, I of course went on a Tull-finding mission the first time I heard the CD. I failed. The flute is a delightful embellishment, and I’m glad it’s there, but it’s not in any sense a lead instrument as is Ian Anderson’s.
The album’s greatest virtue is its energy and sense of fun. I don’t care what genre of music we’re talking about, death metal or classical, if the performers aren’t fully engaged in their playing, the music will just lie flat on the disc, however skilful the performances; but when, say, Cannibal Corpse or The Brodsky Quartet is really swinging, the listener is simply swept up in the joy of the music. That’s the sense I get with Jeavestone. They’re putting their whole personalities into the songs. And fortunately, those personalities are also cracking musicians. Check out, as one of many examples, the way the rhythm section swings on Showpiece – bassist Tommy Glorioso and drummer and drummer Kingo have that tight-but-loose groove that characterizes the best work of, say, Iron Maiden and Led Zeppelin. Above that rhythm section, guitarists Jim Goldworth and Mickey Maniac (and I’m sure these are all their real names) lay down plentiful riffs and solos, never letting the energy subside. Yes, there are some interesting changes in tempo, but they always serve the song, never standing out as the “look-at-me-Ma!” moments too common in younger progressive bands.
Guitarist Jim Goldworth is also the band’s lead singer, and I like his voice a lot. Imagine what Ozzy Osbourne would sound like if he could really sing (and I say that as a true fan of Ozzy for going on four decades now). That’s what Goldworth sounds like in the heavier pieces here. In the quieter songs and and quieter bits of louder songs, his voice is clear and lovely. It always suits the songs, let’s say that. And Angelina Galactique’s occasional flute solos simply add another element to the mix. Her tone is classically clear (again, unlike Anderson’s), and the solos are integral rather than show-offy.
So, no suspense: I highly recommend this album and hope to get my hands on last year’s release by this energetic, talented, fun band.
8.5/10 GERALD WANDIO
progwereld.org 15.11.2009
Originaliteit in de progressieve rockmuziek is vandaag de dag nog moeilijk te vinden. Het gros van alle groepen is vaak (bewust of onbewust) bezig de eigen voorbeelden te kopiëren dan wel zichzelf op elk album te herhalen. Wat hadden groepen als The Beatles, Rolling Stones, The Who en meer in ’onze‘ richting Pink Floyd, Yes en Genesis het toch gemakkelijk, denk ik dan wel eens.
Albums van The Beatles uit de zestigerjaren vliegen nog steeds als Hemaworsten de winkels uit in een zoveelste opgepoetste vorm. Of jij ook een geluidsverschil hoort is dan meer het onderwerp van gesprek dan de muziek zelf. Het gaat allemaal nergens meer over.
Maar er dienen zich af en toe groepjes aan die gewoon schijt hebben aan alle voorbeelden en ver verwijderd blijven van platgewalste paden en opgepoetste cd’s. Jeavestone is één van de groepen. Afkomstig uit een klein dorp in centraal Finland waren deze vier mannen en een dame vooral beroemd in de eigen buurt. Beroemd dient dan met een korrel zout te worden genomen. Om een muziekstijl te spelen die wereldwijd niet voor vol wordt aangezien is één, maar om dat in het toch al dunbevolkte Finland te gaan doen is twee. Het is ook een van de redenen dat alle groepsleden maar wat internationaal klinkende namen hebben aangenomen.
Het heeft een jaar of tien geduurd voordat men buiten Finland doorkreeg dat er uit het land van de Kerstman nog meer komt dan alleen Nightwish, Stratovarius en noem maar op. Overigens heeft het erkende Finse progmagazine Colossus, meer bekend van diverse muzikale progressieve rock projecten, hier geen aandeel in gehad. Op hun website is zelfs niets over Jeavestone te vinden!
De muziek die Jeavestone speelt valt lastig te beschrijven. De nummers op “Mind The Soup” zijn vrijwel allemaal stevig, strak en gitaargeoriënteerd vanwege het gebruik van twee gitaristen. Het komt over als een potpourri van stijlen uit de zestiger en zeventiger jaren. Wanneer je je graag wilt vasthouden aan referenties, dan moet je het zoeken in een combinatie van Rush, Frank Zappa en Jethro Tull. Van zichzelf zeggen ze dat ze prog ’n roll spelen. Zanger/gitarist Jim Goldworth valt qua stemgeluid en wijze van zingen wat te vergelijken met Ozzy Osbourne (jawel!) en Rikard Sjöblom van Beardfish. Het ongebreidelde enthousiasme en de humor die de groep meebrengt vertoont ook overeenkomsten met Beardfish.
De negen nummers zijn verdeeld over bijna veertig minuten. Hoogtepunten zijn het door het gebruik van toetsen Beardfish-achtige Knights Of The Bottomline en het instrumentale Extended Massive Orgasm (geschreven in twee minuten tijdens een oefensessie waar Mickey Maniac hevig ziek werd). Serieuzer van aard en ook met een folkachtige inslag zijn The Secret Playhouse en Snowfall. De achtergronden van deze nummers kan je terug lezen in het interview met de groep.
“Mind The Soup” is in 2009 opnieuw uitgebracht in de hoop dat een breder publiek wordt bereikt. Wanneer men dit weet te koppelen aan optredens buiten Finland gaat dit absoluut goed komen. De muziek verdient het immers om beluisterd te worden.
Hans Ravensbergen
Background Magazine 12.11.2009
Jeavestone is a Finnish band founded in 1999. The band released a self-financed EP in 2001 and a single in 2004 before they recorded their debut album Mind Your Soup in 2005. This album was re-released in 2008 by Presence Records. In the same year Jeavestone released their second album Spice, Species And Poetry Control as well.
The band members got funny nicknames like Jim Goldworth (lead vocals, guitars and keyboards), Mickey Maniac (backing vocals, guitars and keyboards), Tommy Glorioso (bass and castanets), Angelina Galactique (backing vocals, flute and keyboards) and Kingo (drums and percussion). Jeavestone makes unconventional music with an imaginative blend of musical styles. They define their music as prog and roll and it is surely influenced by seventies prog bands like King Crimson, Gentle Giant, Focus, Camel and Deep Purple (the guitar solos). The sound is modern, up-tempo and has some humorous aspects as well. This album brings you in a good mood, while drinking a cold beer on a hot sunny day. It's a pity that this album lasts no longer than 38 minutes.
**+ Cor Smeets (edited by Peter Willemsen)